Vaihto-opinnot ulkomailla oli yksi pitkäaikaisimmista haaveistani, jota en koskaan uskonut toteuttavani. Tämän vuoden keväällä kuitenkin ylitin itseni ja tein unelmistani totta, enkä koskaan ole ollut onnellisempi kuin nyt jälkeenpäin kymmenittäin uusia muistoja taskussani.
Tiivistettynä olen aina pitänyt itseäni ihmisenä, jonka ei pitäisi lähteä vaihtoon. Miksi? Ensinnäkin olen kova jännittämään varsinkin uusia tilanteita. Niitä tulisi eteeni vieraassa maassa jatkuvasti, jossa ihmiset eivät edes puhu samaa kieltä kanssani. Sopeudun suhteellisen hitaasti muutoksiin ja ne aiheuttavat minulle ahdistusta. Lisäksi vaikka olenkin sosiaalinen minulla usein kestää hetki lämmetä uusille ihmisille ja vaihdossa ystävyyssuhteet pitäisi solmia nopeasti, koska aika on niin rajallinen. Kaikista eniten minua huoletti asuntolassa asuminen, koska rakastan omaa rauhaa vuokrakaksiossani.
Nyt olen kuitenkin muuttanut mielipidettäni. Minusta jokaisen, joka haluaa ja pystyy tulisi tehdä sama päätös ja vain lähteä. Toki ulkomailla opiskeleminen ei ole kaikkia varten, eivätkä kaikki halukkaatkaan sitä pääse toteuttamaan, mutta mahdollisuuteen on tartuttava. Minulla sellainen oli ja onnekseni sen käytin.
Eniten minut yllätti, miten nopeasti ihminen pakon edessä loppujen lopuksi sopeutuukaan. Vaihto-opintoni sijoittuivat Etelä-Saksassa sijaitsevaan Stuttgartiin ja kouluun nimeltä Hochschule der Medien. Opiskelen Oulun ammattikorkeakoulussa medianomiksi journalismin suuntausvaihtoehdolla ja sivuaineeni Journalism and Communication management uudessa koulussa tuki opintojani.
Saapumispäivä oli raskain, koska tuntiakaan nukkumatta täytyi aamuyöstä lähteä ajamaan lentokentälle. Matkustin yhdessä toisen opiskelijan kanssa Oulusta asti asuntolalle, mikä oli suuri helpottava tekijä. Jaoin keittiön ja kylpyhuoneet viiden muun opiskelijan kanssa, mutta minulla oli oma huone. Muistan edelleen tunteen jäädessäni ensimmäisen kerran yksin huoneeseeni, kun kaverini kanssa päätimme ensin levätä hetken ja sitten lähteä kauppaan. Iski pakokauhu ja ajatus viidestä kuukaudesta kaukana kotoa hirvitti. Seuraavana aamuna olo oli jo paljon virkeämpi ja optimistisempi. Minä selviäisin kyllä.
Opintojen rankkuus yllätti
Koulu alkoi vasta kahden viikon päästä saavuttuani, joten aikaa oli hyvin sopeutumiseen ja paikkoihin tutustumiseen. Ilma oli Suomen maaliskuuhun verrattuna jopa lämmin ja tuntui oudolta kulkea ulkona ilman toppatakkia. Väkiluvultaan ja kooltaan Stuttgart on suunnilleen Helsingin kanssa samaa luokkaa. Itse syntymästäni asti Oulussa asuneena koin kaupungin suurena, mutta monille muille vaihto-opiskelijoille kokemus oli päinvastainen. Opiskelijoita oli arvioltani eniten Yhdysvalloista, Espanjasta ja Iso-Britannian alueelta. Monet heistä asuivat kotimaansa pääkaupungissa.
Opinnot tapahtuivat yhdessä saksalaisten opiskelijoiden kanssa englannin kielellä reilun kahdenkymmenen henkilön ryhmässä, josta meidät jaettiin vielä pienempiin työryhmiin. Lisäksi kaikille vaihto-opiskelijoille oli yksi pakollinen saksan kielen alkeiskurssi kerran viikossa kolmen tunnin sessioissa. Pakko tunnustaa, että kyseiset keskiviikko iltapäivät eivät olleet suosikkejani. Yksi suurimmista eroista Suomeen oli poikkeava aikataulu, sillä oppitunteja saattoi hyvinkin olla vielä kello neljänkin jälkeen. Eräällä ystävälläni, joka suoritti toista sivuainetta, tunnit yleensä alkoivat vasta kuuden aikoihin ja loppuivat yhdeksältä.
Opinnot olivat yllättävän raskaita ja työläitä. En varmaan koskaan ole tehnyt niin paljon töitä opintopisteiden eteen ja tietysti myös englannin kielen jatkuva käyttäminen vei eri tavalla energiaa. Monien tehtävien kohdalla mietin, mitä tekemistä niillä on alani kanssa ja jouduin vain mukisematta tekemään kaiken vaadittavan. Silti koen oppineeni paljon uutta ja hyödyllistä tulevaisuutta varten tai ainakin vähintään osaan arvostaa opintojani Suomessa uudesta näkökulmasta.
Matkustelua rajojen sisä- ja ulkopuolella
Tärkeintä minulle oli päästä kokemaan, miltä toisessa maassa asuminen käytännössä on. Mistään suuresta kulttuurishokista Saksan kohdalla ei voida puhua, mutta poikkeuksia tietysti löytyi varsin arkipäiväisistäkin tilanteista. Esimerkiksi kaupoissa kassahihna ei jatku pitkänä toiselle puolelle, joten maksamisen jälkeen ostokset tuli laittaa joko nopeasti laukkuun tai takaisin ostoskärryyn ja mennä sivummalle pakkaamaan. Kaikista kaupoista ei myöskään löytynyt koreja, joten oli täysin tavallista nostaa tarvikkeet hyllyiltä omaan laukkuun kauppareissun ajaksi.
Kohokohtia olivat luonnollisesti kaikki reissut, joita pääsin tekemään. Ystäväni Suomesta lensi luokseni toukokuussa ja menimme yhdessä junalla Berliiniin katsomaan korealaisen poikaryhmän Ateezin konserttia valtavalle Mercedes-Benz Areenalle.
Minun oli tarkoitus samalla viikolla mennä Frankfurtiin k-pop festivaaleille, joilla olisi myös ollut useita eri esiintyjiä, mutta sairastuin Berliinistä palattuani koronaan. Tämä taas oli murheellisin ajanjaksoni ja päivät kuluivat hitaasti viikon verran neljän seinän vankina. Siinä vaiheessa jopa keittiössä käyminen tuntui kuin olisi käynyt pienellä retkellä.
Opinnot jatkuivat koko kesäkuun läpi ja heinäkuun ensimmäisenä päivänä kokoonnuimme koululle viimeistä kertaa. Tilasimme pitsaa ja muistelimme yhdessä kulunutta lukuvuotta. Tuntui haikealta ajatella, että todennäköisesti en tulisi enää koskaan tapaamaan näitä ihmisiä. Ainakaan kaikkia heistä. Olin kuitenkin onnellinen siitä, miten hyvä yhteishenki meille oli syntynyt saksalaistenkin opiskelijoiden kanssa, jotka olivat ottaneet meidät vaihto-opiskelijat avoimesti vastaan.
Heinäkuusta alkoi myös lähtölaskenta kotiinpaluuseen. Sitä ennen toinen ystäväni Suomesta ehti tulla vierailemaan luonani ja vaihdoimme yhdeksi yöksi maisemaa naapurimaahan Ranskaan. Kolmessa tunnissa matkasimme junalla Pariisiin ja kävelimme jalkamme puuduksiin nähtävyyksiä läpi käydessämme. Olimme kummatkin ensimmäistä kertaa kyseisessä kaupungissa, joten tarkoituksena oli nähdä kaikki turistikohteet. Myöhemmin elämässäni haluaisin mennä takaisin ja käydä Pariisin ulkopuolella, koska uskon kaikista kauniimpien kohteiden löytyvän sieltä. Näin kuulin myös ranskalaiselta vaihtarilta, jolle kerroin tulevasta reissustani. Yksi yö ei todellakaan ollut tarpeeksi Pariisin sisäistämiseen, mutta olin positiivisesti yllättynyt. Olin varautunut pettymään, koska kuvien Pariisista kerrotaan valehtelevan paljon. Tämän tiedostaen olin laskenut odotuksiani ja vaikka pääkaupunki on aina pääkaupunki niin hyvässä kuin pahassakin, niin nautin tunnelmasta suuresti.
Ystäväni lähdettyä alkoi armoton pakkaaminen ja huoneen siivoaminen. Samalla piti nähdä kaupunkia ja ihmisiä vielä viimeisiä kertoja, joskaan hyvästejä en jättänyt kenellekään. Toivon näkeväni niin Stuttgartin kuin siellä asuvat ihmiset vielä uudelleenkin. Sain molemmat matkalaukkuni juuri ja juuri kiinni. Ne painoivat kuin olisin täyttänyt ne tiiliskivillä, mutta jollain ihmeen kaupalla sain kummatkin raahattua viimeiseen kohteeseen. Vietimme Dusseldorfissa viimeiset neljä yötä vaihdossa olleiden suomalaisten ystävieni kesken ennen kuin lensimme takaisin Suomeen. Lämpöaalto koetteli meitä ja aloin vähitellen kaipaamaan Oulun ainaista tuulenvirettä samalla kun epätoivoisesti yritin viilentää itseäni kylpyammeen viileässä vedessä, joka ei loppujen lopuksi auttanut kuin hetkellisesti. Koitin kuitenkin parhaani mukaan nauttia, koska pian kaikki olisi ohi.
Kotiin saapuessani tuijotin väsyneitä kasvojani peilistä. Olin valtavan ylpeä itsestäni. Minä tein sen. Ja tekisin vaikka kymmenen kertaa uudelleenkin. Koska ei ole olemassakaan ihmistä, jonka ei pitäisi tavoitella unelmiaan.
